Inspiraatiosta

Posted on by Joonas Laine
Inspiraatio tuntuu usein olevan meiltä hukassa. Hakiessamme tukea tekemättömyydellemme, meitä kehotetaan etsimään oma inspiraation lähde. Mikä on inspiraation lähde? Entä mikä sen tyrehdyttää? Mihin inspiraatiota tarvitaan? Koko inspiraatio sana tuntuu mielestäni kovin huvittavalta.

Olen kuullut inspiraation löytyvän musiikista, elokuvista, puheista, keskusteluista, kokemuksista ja monesta muusta. Itse olen hakenut inspiraatiota esimerkiksi blogin kirjoittamiseen jo viimeiset kuusi kuukautta. Olen hakenut sitä kaikesta mahdollisesta mitä edellä mainitsin. En kuitenkaan ole osannut valjastaa hyvästä musiikista saamaani energiaa kirjoituksiin.

Saan voimaa dialogista ihmisten kanssa. Meillä on valmentajien kanssa erilaisia tapaamisia, joissa pääsemme keskustelemaan todella mielenkiintoisista asioista. Keskusteluiden jälkeen oloni on hyvin inspiroitunut, mutta en silti pysty hyödyntämään sitä kirjoittaakseni blogiin tekstiä. Tämä on mielestäni huvittavaa, koska ihan aidosti tunnen tarvetta ja halua jakaa oppimaani ja oivalluksiani.

Seth Godin kuitenkin kertoi minulle paremman tavan löytää inspiraatio: en enää etsi sitä. Päätän ajan ja aloitan kirjoittamisen. Tämä on nyt illan kolmas teksti jota kirjoitan ja ensimmäinen josta saan edes itse jotain selvää. Kirjoitan vaikka syntyisi mitä tahansa roskaa. Olen nyt merkannut kalenteriin jokaiselle keskiviikolle takarajan postaukselle.

En siis koe tarvitsevani inspiraatiota. Inspiraatio tai sen puute vaikuttaa tekosyyltä tekemättömyydelle. Olen vahvasti tekemättömyyden kannattaja. Jos emme tee mitään, ollaan siitä ylpeitä. Tekemättömyys on itselleni tapa meditoida. Ei keksitä tekosyitä. Jos todella haluamme tehdä jotain, aloitamme väkisin tekemisen ja huomaammekin hämänneemme aivoja tekemään jotakin todellista. Silloin syntyy myös inspiraatio.

Oma inspiraationi syntyy tekemällä jotain. Inspiraation lähdettä täyttää kaikki mahdollinen ja lähteen tyrehdyttää tekemättömyys. Tyrehtyneen lähteen saa täyteen vain pakottamalla. Siinä se.

 

Opettaja kysyi kerran oppilailtaan, kumpi on tärkeämpää: viisaus vai toiminta.

Oppilaat olivat yksimielisiä: “Toiminta tietysti. Mitä hyötyä on viisaudesta, jos se ei ilmene toimintana?”

Opettaja sanoi: “Entä mitä hyötyä on toiminnasta, jos sydän on valaistumaton?”

-Anthony de Mello-

 

Hiljaisuudesta

Posted on by Joonas Laine

Hiljaisuus on muodostunut itselle tärkeäksi asiaksi. Monesti valmennuskerroilla meillä on hiljaisia hetkiä, ja kyseisellä hetkellä odotetaan, kuka rikkoo kiusalliseltakin tuntuvan hetken. Katsotaan toisia ihmisiä ympärillä. Odotetaan jonkun sanovan jotain. Tämän mahtavan hetken voisi valmentaja tuhota panikoimalla ja kertoa jotakin ainoastaan tuodakseen ääntä. Parhaimmillaan tapahtuu niin, että joku muu saa kerättyä ajatuksensa ja mahdollisen rohkeuden kertoa ajatuksistaan.

Hiljaisuus mahdollistaa ajatuksiemme asettumisen. Saamme miettiä aiemmin puhuttua ja mielemme alkaa kehittää uusia aiheita. Oma ajatukseni on myös tiimeissä se, että kun kestämme hiljaisuutta, lisää se automaattisesti vapautuneempaa vuorovaikutusta.

 

Muuan laiskanpulskea oppilas valitti, ettei hän ollut koskaan kokenut sitä hiljaisuutta, josta opettaja kaiken aikaa puhui.

Opettaja sanoi: “Vain toimeliaat ihmiset löytävät hiljaisuuden.”

-Anthony de Mello-

 

 

Opi toisilta!

Posted on by Joonas Laine

”Olet kovin ylpeä älystäsi”, opettaja sanoi oppilaalle. “Olet kuin vankeuteen tuomittu mies, joka on ylpeä sellinsä koosta.” – Anthony De Mello, viisauden välähdyksiä

 

Kuinka usein löydämme edestämme tilanteen, jossa meille kerrotaan, että näin se menee ja näin se on aina mennyt. Kuulemme, miten lukittu selli lukkiutuu yhä useammalla lukolla. Ymmärrän hyvin, miten on helpompi turvautua jo olemassa olevaan uuden ja pelottavan sijaan. Ymmärrän, miten palavasti haluaa olla oikeassa pönkittääkseen omaa egoaan. Tiedän kuinka halu ylläpitää omaa statusta varastaa aikaa uuden näkemiseltä tai kuulemiselta.

Miten useasti olenkaan itse sortunut siihen, että luulin jo tietäväni kaiken. Yhtä usein olen myös saanut kokea pientä häpeää omasta tietämättömyydestäni. Miksi koin tuskaa siitä, etten tiennyt jotakin, mitä toinen jo tiesi? Ennen en ajatellut sitä, miten oma tietämättömyyteni ja sen hyväksyminen avaa aivan uuden ulottuvuuden. Jokainen keskustelu, jonka käyn, avaa uuden näkökulman. Miten niin yksinkertaisella tavalla voikaan saada aivan älyttömästi sisältöä elämään? Puhun siis vuorovaikutuksesta.

Vuorovaikutuksella tarkoitan dialogia. Dialogissa taas näen sääntöinä seuraavat neljä kohtaa (Isaacs: Dialogi ja yhdessä ajattelemisen taito):

  • Puhu suoraan! (Aidon itsensä ja aitojen tunteiden ilmaisu)
  • Kuuntele! (Ei vastarintaa eikä pakon asettamista)
  • Kunnioita! (Tietoisuus toisen aseman oikeudesta ja sen täydellisen ymmärtämisen mahdottomuudesta)
  • Odota! (Pidättäytyminen muodostamasta oletuksia, arvioita ja varmoja mielipiteitä)

Niin vaikeaakin kun noita kaikkia kohtia on toteuttaa, on dialogi parhaimmillaan erittäin voimaannuttavaa. Ja ajatella, puhun vain keskustelemisesta.

Puran nyt ajatukset edellä mainituista kohdista niin, miten olen ne ymmärtänyt ja ottanut käyttöön.

Puhu suoraan!

Kuinka usein muuntelemme puhumaamme? ”Miten muotoilisin tämän niin, että se ei kuulostaisi tyhmältä?”. Kyseinen lause tulee liian usein esiin. Älä ota vastuuta siitä, ymmärtääkö toinen sanomasi ensimmäisellä kerralla. Voit kysyä sanomasi jälkeen toiselta, miten hän sanomasi ymmärsi. Voit joko huomata hänen ymmärtäneen sen täysin tarkoituksesi mukaisesti tai vaihtoehtoisesti huomaat, että sanomallasi olikin aivan eri merkitys toiselle ja saat siitä lisää ajatuksia. Tärkeintä on kuitenkin puhua suoraan ja sydämestä!

Kuuntele!

Tähän olen löytänyt aiemmin blogien maailmasta upean työkalun. Valitettavasti en mitenkään muista, mistä sen luin, mutta tärkeintä on nyt tuoda ajatus esille. Kuuntelussa pyrin aina olemaan viisi sekunttia hiljaa, kun puhuja on saanut lauseensa loppuun. Tämä mahdollistaa sen, että toinen saa kertoa varmasti loppuun kaiken, mitä oli aikomassa sanoa. Tämä myös mahdollistaa puhujalle hetken aikaa miettiä, olisiko vielä jotain täydennettävää. En siis keskeytä toisen ajattelua, vaan annan mahdollisuuden. Aivan mielettömän usein keskustelukumppanin ajatukset jatkuvat. Tämä myös lisää luottamuksen tunnetta. Kokeile siis ihmeessä näinkin yksinkertaista tapaa. Kuuntele ja sen jälkeen kuuntele hiljaisuutta.

Kunnioita!

Läheskään aina et ole samaa mieltä kuin toinen. Älä tavoittele väittelyä. Toisen mielipide ei välttämättä ole omasi, mutta voit silti kiinnostuneena seurata, mikä on juuri sen ajatuksen taustalla. Taas voi käydä niin pelottavasti, että omakin mielipide muuttuu tai vaihtoehtoisesti vain vahvistuu.

Odota!

Tähän pätee myös hyvin tuo viiden sekunnin sääntö, mutta vain omien ajatuksien kohdalla. Tiedätkö tunteen, kun toinen kertoo pitävänsä vegaanisesta ruoasta ja sinun tekisi mieli heti käyttää Suomipopistakin tuttua Juha Perälän kommenttia: ”Älä tuo tuota vegepaskaa tänne”. Kuohunta sisälläsi kuitenkin varmasti laantuu kuullessasi toisen todellisista ajatuksista veganiudesta trendikkyyden sijaan.

 

Tänään tahdoin siis kirjoittaa itselle tärkeimmästä asiasta, vuorovaikutuksesta. Helpoin tapa saada apua, tulla kuulluksi ja oppia uutta, on taitaa dialogi. Googlen tekemässä tutkimuksessakin selviää se, mikä vaikutti eniten huipputiimin saamiseen. Kiteytettynä suurin vaikutus on sillä, millainen on tiimin vuorovaikutuksen laatu! Tästä löydät lisää linkin takaa Project aristotle

 

Reveiller (réveiller) on muuten ranskaa ja tarkoittaa ”havahtua, herätä”

-Joonas